6.3.1 KUITUTUOTANTO

6.3.1.1 LUONNONKUIDUT

Luonnonkuidut tuntuvat sopivan luonnon kiertokulkuajatteluun, koska ne ovat peräisin suoraan luonnosta ja palautettavissa luontoon. Niiden tehotuotanto aiheuttaa kuitenkin huomattavia ympäristöongelmia. Luonnonkuituisille tuotteille tehdään yleisesti erilaisia viimeistelyjä. Käsittelyillä pyritään parantamaan materiaalien joitakin ominaisuuksia, mutta viimeistelyistä saattaa koitua haittoja ympäristöön.

Puuvilla, pellava, villa ja silkki ovat tekstiiliteollisuuden käyttämiä meille tuttuja luonnonkuituja. Mikään niistä ei ole kuitenkaan ympäristön kannalta harmiton. Kestävän kehityksen kaikki osa-alueet huomioon ottava luonnonkuitutuotanto onnistuu parhaiten alueilla, joiden luonnonolosuhteet ovat tuotannolle suotuisia. Luontaisesti sopivissa oloissa on mahdollista välttyä keinokastelulta ja muilta ympäristöä rasittavilta toimenpiteiltä.

Puuvillan osuus maailman kuitutuotannosta on n. 38 %. Määrä on erittäin suuri, ja siksi puuvillasta puhuminen on ekologian näkökulmasta tärkeää.

Puuvillan kuitutuotannossa käytetään torjunta-aineita ja lannoitteita sadon lisäämiseksi sekä haitallisten hyönteisten ja kasvitautien torjumiseksi. Hyönteiset tulevat vähitellen immuuneiksi torjunta-aineille, joten annoksia on suurennettava ja uusia aineita kehitettävä. Varsinkin kehitysmaissa kemikaalien käyttöohjeiden noudattaminen ja asianmukainen suojavaatetuksen käyttö puuvillatiloilla on epävarmaa. On arvioitu, että neljännes maailman torjunta-aineiden käytöstä kohdistuu juuri puuvillan tuotantoon.

Puuvilla on kolmannen maailman tärkeä hyötykasvi ja vie n. 5 % maailman tuottavasta pinta-alasta. Toisaalta siihen käytetään 11 % kaikista maatalouskemikaaleista. Voimaperäinen viljely tarvitsee paljon vettä ja tekee ympäröivästä alueesta helposti kuivan. Viljely tarvitsee monin paikoin kalliin ja ympäröivälle luonnolle ongelmallisen keinokastelujärjestelmän. Pahimpia esimerkkejä puuvillan aiheuttamista ympäristöhaitoista on Aral-järven ympäristökatastrofi Keski-Aasiassa.

Siirtyminen ympäristöä vähemmän rasittavaan viljelytapaan aiheuttaa esim. puuvillantuotannossa satojen pienentymisen. Mikäli samanaikaisesti pitäisi tuotantoa edelleen lisätä, jotta tekstiilikuitujen kysyntä tulisi tyydytetyksi, ollaan kestämättömässä tilanteessa. Jos lisäksi tekokuitutuotantoa haluttaisiin korvata puuvillantuotannolla, pitäisi peltoaloja saada huomattavasti lisää. Puuvillaa tuottavilla seuduilla on kuitenkin jo nyt pulaa sopivasta viljelymaasta, koska monelle viljelijälle on taloudellisesti kannattavinta tuottaa puuvillaa. Kulutusta on yksinkertaisesti vähennettävä tai etsittävä korvaavia materiaaleja joihinkin käyttötarkoituksiin.

Tavanomaisen puuvillan tuotannon rinnalle on tullut nk. ekologisen puuvillan tuottaminen. Siinä ei käytetä haitallisia lannoitteita eikä torjunta-aineita. Tuholaisten torjumiseksi käytetään vuoroviljelyä, biologisia kasvinsuojelumenetelmiä, feromonihoukutteita, petohyönteisiä ja vaihtoehtoisia kemikaaleja, kuten saippuaa ja kasviöljyjä. Ekologisesti viljelty puuvilla on ainakin alussa ollut kaksi kolme kertaa kalliimpaa kuin tavanomainen puuvilla.

Pellavan osuus tekstiilikuitutuotannosta on hyvin pieni, vain n. 1,4 %. Viime vuosina pellava on kuitenkin lisännyt suosiotaan esim. vaatteiden materiaalina. Vaatteena pellava on miellyttävän tuntuinen ja antaa monen mielestä tuotteelle arvokasta ilmettä. Vaikka pellavatuotteet rypistyvät, se ei pellavan suosiota tunnu heikentävän.

Pellava on suhteellisen vähiin ravinteisiin tyytyvä kasvi, eikä sen viljely vaadi mittavia tuholaistorjuntatoimia. Haitallisia ympäristövaikutuksia syntyy lähinnä rikkakasvien torjunnasta ja pellavan liotusvaiheesta. Suurin osa Euroopassa tuotetusta pellavasta liotetaan ketoliotuksena, jota voi pitää ympäristön kannalta hyväksyttävänä. Sen sijaan vesiliotus, joka on laajalti käytössä mm. Kiinassa, rehevöittää voimakkaasti vesistöjä. Ympäristöä säästävämpiä vaihtoehtoja ovat allasliotus ja nurmiliotus sekä hankiliko. Ekologinen liotustapa on suljettu entsyymiliotusmenetelmä, josta ei koidu haittaa ympäristölle. Vaihtoehtoisia liotusmenetelmiä kehitellään edelleen.

Pellavakasvia voidaan hyödyntää monella tavalla. Varsia voidaan käyttää eläinten rehuna, päistäreitä kipsikartongin raaka-aineena tai polttoaineena, siemenistä saadaan öljyä, jätepellavasta saadaan paperia tai täyte- ja tukiainetta ja pellavapölystä orgaanista lannoitetta.

Kuitupellavan ohella suosiota on Suomessa saanut toinen pellavalajike, öljypellava. Pellavan siemenistä puristetaan terveysvaikutteisia elintarvikkeita, mm. kylmäpuristettua pellavaöljyä ja pellavarouhetta. Pellavaöljyä valmistetaan myös tekniseen käyttöön puunsuoja-aineeksi ja pellavaöljymaaleiksi. Varren kuiduista voidaan valmistaa mm. eristeitä, kasvialustoja, paperia ja jopa muovia korvaavaa ainetta autoteollisuuden käyttöön.

Tällä hetkellä on Euroopan alueella selkeänä tavoitteena lisätä huomattavasti pellavan viljelyä. Suomessa suurena ongelmana on se, että meillä vaaditaan suuria investointeja, jotta pystyttäisiin rakentamaan aivan alusta koko tuotantoketju. Pellavasta innostuneita on kyllä ilmaantunut. Pellavaa olisi mahdollista tuottaa ekologisesti Suomessa suurempiakin määriä, ja kotimaisena materiaalina sillä olisi lisäarvoa. Olisi erittäin järkevää suunnitella uusia kotimaisia pellavatuotteita ja toisaalta herätellä henkiin vanhaa pellavaperinnettämme. Olihan Suomessa aikanaan merkittävästi pellavan viljelyä ja tuotantoa.

Lampaiden laiduntaminen vaatii paljon maa-alaa, mutta toisaalta laidunmaaksi kelpaavat sellaisetkin alueet, jotka eivät kuivuutensa tai maastonsa vuoksi sovellu muuhun viljelyyn. Lampaat tulevat toimeen pääasiassa laitumilta saamallaan ravinnolla. Loiseläinten aiheuttamia tuhoja itse lampaalle sekä villalle estetään torjunta-aineilla. Näillä aineilla on todettu olevan haitallisia ympäristövaikutuksia. Raakavilla voi sisältää 30 - 70 % epäpuhtauksia, jotka poistetaan tehokkailla synteettisillä pesuaineilla. Varsinkin pesussa irtoava rasva aiheuttaa ympäristöongelmia pesupaikkojen jätevesissä. Villan pesu aiheuttaa COD-päästöjä (happea kuluttavien aineiden päästöjä ) veteen.

Villan tuottaminen pienemmässä mittakaavassa on ympäristön kannalta ongelmattomampaa, mutta toisaalta taloudellisesti vähemmän kannattavaa. Kotimaisen suomenlampaan villa on erinomaista monipuoliseen käyttöön. Suomenlammas ei tuota runsaasti villaa verrattuna moniin muihin rotuihin, mutta meillä olosuhteet olisivat suotuisat villan nykyistä runsaampaan tuottamiseen. Suomenlampaan sekavilla voidaan lajitella, ja villa on siten soveltuvaa varsin moninaiseen käyttöön. Eläin itse on vaatimaton, ja laidunmaita meillä olisi. Kotimainen villamme on kuitenkin jäänyt muun maataloustuotannon tieltä melko vähäiseksi. Toki meillä on edelleen lammastiloja, mutta suomenlampaan villan käyttö tekstiileihin on vähäistä. Suuri syy siihen on ulkomailta tuleva, laadukas villa, jota tuottavat tehokkaasti suuret villantuottajamaat. Toisaalta juuri nämä suurtuottajat aiheuttavat myös suurimmat ympäristöongelmat.

Suomenlampaan villasta valmistettu tuote saattaisi olla hyvinkin ekologinen: pienet laumat eivät aiheuta eroosiota, eivätkä lampaita kiusaavat syöpäläiset viihdy viileässä ilmanalassa. Villa voitaisiin pestä ottamalla rasva talteen. Villatuote ei vaadi runsaita pesuja, vaan hylkii likaa ja saadaan usein puhdistettua pelkällä tuulettamisella.

Silkin maailman tuotanto on ainoastaan 0,1 % tekstiilikuitujen tuotannosta. Suurimmat tuottajamaat ovat Kiina ja Intia. Silkkiäistoukka elää mulperipuun lehdillä. Silkkikokongien tuottamisesta ei koidu sanottavia ympäristöongelmia, vaikka mulperipuiden kasvattaminen vaatiikin jonkin verran ravinteita ja vettä. Mulperipuun kasvattaminen ei kilpaile ravinnerikkaimmista maista viljantuotannon kanssa. Sen kasvattamisesta voi olla jopa ympäristön kannalta myönteistä vaikutusta, sillä mulperipuita voidaan istuttaa jo hakatuille aarniometsäalueille ja siten ehkäistä eroosiota. Mulperipuu on hyvin sitkeä ja vastustuskykyinen, eikä vaadi torjunta-aineita.

Silkkiäistoukat ovat herkkua Kiinassa, ja muualla ne käytetään rehuksi. Perhosen rikkomasta kotelosta saatava kuitu on sotkuista ja katkonaista, eikä siitä saada kelatuksi jatkuvaa kuitua (katkotuista kuiduista kehrätään ns. schappe-lankoja). Tavallisesti kuitu kelataan kotelokopan päältä, ennen kuin perhonen ehtii kuoriutua kotelostaan.

Turve on noussut viime vuosina tekstiiliraaka-aineiden joukkoon. Turvekuitu on kuitujen joukossa kuriositeetti, jonka tuottaminen on vaikeaa. Tällä hetkellä tupasvillakuitua saadaan kasvu- ja polttoturvetuotannon sivutuotteena. Jos tätä hukkamateriaalia ei hyödynnettäisi, se hävitettäisiin jätteenä.

Tupasvilla sekoitetaan tällä hetkellä lähinnä villaan, ja näin ollen tuotteilla on paljon villan ominaisuuksia. Itse tupasvilla on erittäin lämmintä, ja onpa sillä väitetty olevan jopa erityisiä parantavia vaikutuksia turvekylvyn tapaan. Tupasvillatekstiilien ongelmina ovat kuitenkin huonot kesto-ominaisuudet.

Tupasvillatuotteita pidetään kuitenkin yleisesti hyvin ekologisina. Materiaali on peräisin suomalaiselle tutusta ja rakkaasta suosta. Se lennättää ajatuksen luontoon ja antaa ekologisen vaikutelman, vaikka tuote ei aina täyttäisikään kaikilta osin ekologisen tuotteen vaatimuksia. Joka tapauksessa voidaan väittää, että tupasvillatuotteet ovat edistäneet ekologista ajattelua, vaikka tuotanto onkin vähäistä.

Hamppu on yksivuotinen, 1 – 2,5 (trooppisissa oloissa jopa 7) -metrinen ruohomainen kasvi. Se on maailman vanhimpia kulttuurikasveja. Se on myös yksi maailman laajimmalle levinneitä viljelykasveja. Hampun viljely ei vaadi paljon lannoitteita eikä torjunta-aineita, koska kasvi itse tukahduttaa rikkaruohot suurilla lehdillään. Sitä voi käyttää maanparannukseen, koska se imee itseensä maaperästä raskasmetalleja. Se imee itseensä hiilidioksidia ja hidastaa näin kasvihuonekaasujen syntymistä.

Jalostettuja siemeniä ei ole ollut helppoa saada ulkomailta. Huumehamppu on eri laji kuin kuitu- tai öljyhamppu. Juuri huumeominaisuuden takia hampun viljely on ollut kielletty useissa maissa 1940-luvulta lähtien.

Kuituhampun kuitu on erittäin kestävää, eristävää ja imukykyistä. Hampusta on tehty mm. ensimmäiset farkut, purjekangasta, köysiä, paperia, vaatteita, ruokaa, sitä on käytetty biopolttoaineena, ja hampun siementen öljystä on tehty maaleja, lamppuöljyä ja lääkkeitä lukuisiin tarkoituksiin.

Hampun muokkaus kasvista kuiduksi muistuttaa paljon pellavan käsittelyä. Hampputekstiilillä on hyvä hankauksenkesto ja kosteuden imemiskyky. Se kestää hyvin kulutusta ja pesua. Hamppukangas tuntuu iholla raikkaalta ja pehmenee käytössä kuten pellavakin. Se hylkii likaa, se on helppo työstää ja värjätä.

Hampun kuitu on pitkää, lujaa ja sietää hyvin kosteutta, mutta se on myös suhteellisen paksua ja karkeaa. Perinteisillä muokkausmenetelmillä saatu hamppulanka on ohuimmillaan vain 10 - 12 m/kg, kun pellava saavuttaa 40 - 50 metrin lukemat. Keskimäärin hamppukorresta saadaan kuitua noin 30 prosenttia kuivapainosta. Hampun tuotantoon on tällä hetkellä Suomessa selvästi kiinnostusta, mutta koko tuotantoketjun rakentaminen alusta on työlästä ja vaatisi yrittäjiltä suuria kustannuksia.